Halkeama keltaisessa kivessä

Kivi tuntui sanovan minulle: "Katso, noiden yhteenkietoutuneiden mäntyjen lomasta näet toiseen maailmaan!" Se oli omituinen tunne, miten kivi olisi muka osannut sanoa yhtään mitään? Toisaalta se oli osa ikivanhaa peruskalliota. Ajattelin miljoonia vuosia, joiden aikana jokin oli saanut kiven pinnan värjääntymään keltaiseksi. En ollut nähnyt vastaavaa kaikkien niiden lomien aikana, jotka olin viettänyt vaeltaen metsissä etsimässä sitä, mitä kutsutaan sisäiseksi rauhaksi. Jos olin sen ollut joskus löytävinäni, mieleni muuttui kohta palattuani kaupunkiin.

Halkeama keltaisessa kivessä sai aikaan oudon vaikutelman, kuin elottomalla möhkäleellä olisi kasvot. Niillä se katsoi minua kuin muinaisesta tyyneydestään hetkellisesti havahtunut pyhä olento. Tunsin itseni mielenvikaiseksi raivatessani tieni aluskasvillisuuden läpi yhteenkietoutuneiden mäntyjen luo. Ehkä tyytymättömyyteni elämään johtuikin piilevästä mielenterveyden häiriöstä, eikä vikaa ollut koskaan muualla kuin omassa päässäni?

Katsoin mäntyjen lomasta, enkä pysty kuvailemaan näkyäni. Se oli julmalla tavalla kaunista ja rauhoittavaa. Ymmärsin, että kaikki elävä on yhteydessä. Hetken tunsin itseni osana maata, josta männyt kasvoivat. Jokin tuntui vasten tahtoani pakottavan minut pois. Olisin niin kovasti halunnut jäädä! Kotimatka toi minut kilometri kilometriltä lähemmäs todellisuutta. Kaikki oli silti muuttunut - tiesin nyt mikä tarkoitus elämälläni oli.

*****

Inspiroiduin Pakinaperjantain haasteesta kirjoittamaan tämän flash fictionin, johon lajityyppiin puolestaan sain innoituksen Elisalta. Kuva on itse ottamani ja olen sen manipuloinut enemmän oikean värikseksi. "Ilme" kivellä sinänsä on aivan aito. Kaikkein positiivisinta tässä kirjoitustyössä oli, ettei se vienyt enempää aikaa kuin yhden ATC:n tekeminen.=) Lähdin naputtelemaan suoraan Bloggerin päivitysnäkymään ja tarina syntyi lause lauseelta.