Keräsin koivunlehtiä ja prässäsin ne kirjapinon alla. Liimasin lehdet taustapahviin ja kirjoitin tämän viime aikoina pohdiskelemani ajatuksen musteella vanhan hyllypaperin palalle.
"Elämä on liian lyhyt, että sitä kannattaisi tuhlata tuntemalla syyllisyyttä joka asiasta." Tämän tajuaminen on auttanut minua tekemään paljon sellaista, jonka tekemättä jättämistä katuisin sitten kun on liian myöhäistä.
Tunnolliselle perfektionistille tuntuu tärkeimmältä lakata potemasta syyllisyyttä ja vapauttaa luovuutensa. Kaikkea ei millään pysty tekemään, koska vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Eikä kukaan voi tehdä määräänsä enempää, sanoi minulle viisaampi henkilö.
Toisaalta en suostu kahlitsemaan itseäni hitaan elämän toteuttamiseen silloin, kun tuntuu hyvältä tehdä paljon. Tärkeintä taitaakin olla oppia kuuntelemaan itseään monessa suhteessa. Yhtä lailla syömisessä kuin tekemisessä. Hyväksyä rajoituksensa, lakata syyllistämästä itseään, ajatella asioista positiivisesti, löytää kaikesta hyvätkin puolet ja uudet mahdollisuudet.
Mikäli tänne syntyy tulevina viikkoina postauksia harvakseltaan, se johtuu erään unelman toteuttamisesta.:) Ensimmäinen luku tarinaa on valmis ja toisesta luvustakin jo hyvä osa. Kolmannen ja ehkä vielä neljännenkin luvun osalta suunnitelmat ovat hyvällä mallilla. Loppuja täytyy vielä kehitellä, mutta pääpiirteissään koko tarinan runko on jo tiedossa. Tämän kortin esillä pitäminen työpöydällä on osaltaan auttanut muistamaan, mistä kaikessa on kyse: oman luovuuden toteuttamisesta ja rakkaudesta tekstiin. Ei mistään sen suuremmasta tai ihmeellisemmästä.
PS. NaNoWriMo jää minulta tänä vuonna väliin, koska en malttanut odottaa kirjoittamisen aloittamista marraskuuhun.;) Ja hyvä niin, olen nyt omillani tekstin kanssa ja se sopii paremmin kuin sitoutuminen tiettyyn aikatauluun ja päivittäiseen sanamäärään. Ehtii elää muutakin elämää.
