ATC La vie est un songe

Tähän ATC:hen kirjoitin musteella Jacques Valléen, des Barreaux'n herran, runon toisen säkeistön. Se on yksi kolmesta runosta, jotka kyseisen 1600-luvun libertiinin tuotannosta löytyvät netistä. Törmäsin des Barreaux'n kiehtovaan elämään sattumalta etsiessäni Wikipediasta tietoa ranskalaisesta 1600-luvun kirjallisuudesta. Heti nähdessäni sivun tiesin löytäneeni tarinani parin keskeisen henkilön kaverin.;) En varsinaisesti käytä todellisuudessa eläneitä henkilöitä lainkaan, mutta nimen voi aina mainita.

Pikakäännös kortin tekstistä:
Valveella ja unennäöllä on vain vähän eroa,
Rakkauden taiteen suuri mestari, erehdyt varsin pahasti
Nimetessäsi unen kuoleman kuvaksi,
Elämä ja uni muistuttavat toisiaan enemmän.

Viimeisen säkeistön lopussa (ks. aiempi linkki) runoilija kysyy, mikä on tämä elämä? Ja vastaa: se on uni, joka kestää hieman pidempään kuin yhden yön.

Netistä löytyy myös des Barreaux'n rakastajan tuotantoa.

Kortin värit toimivat luonnossa paremmin. En kai sitten vain jaksanut tähän aikaan vuorokaudesta jäädä säätämään niitä todellisemmiksi kuvankäsittelyssä. Skanneri on hyvä, muttei täydellinen. Eikä ihmisen silmätkään enää toimi täydellä teholla puolenyön jälkeen.

EDIT: Tulin pohtineeksi sitä, miksi minulle oli tärkeää tehdä tämä kortti. Ikään kuin kunnianosoituksena runoilijalle, jonka nimeä ja persoonaa hyödynnän tarinassani. Olen yrittänyt päästä sisälle 1600-luvun alkupuolen ranskalaiseen mielenmaisemaan. Se on projektina vielä alkutekijöissään, kun pidän mittapuuna sitä, miten perusteellista lähteiden parissa työskentelyä tutkimus vaatii. Toki tässä on kyseessä fiktio. Mutten voi ulkoistaa itseäni/minuuttani kirjoittamisesta.

Historia on ollut intohimoni suurimman osan elämää. Elämyshakuisen eläytymisen ohella pyrin kunnioittamaan menneen ajan henkilöitä sellaisina kuin he olivat. Jotenkin näkisin eettisesti perustellussa asennoitumisessani samaa kuin sukututkijoilla. Tietoisuuden siitä, että menneen ajan ihmiset olivat todellisia ihmisiä kaikin tavoin. Menneisyys on läsnä meissä jokaisessa, ajattelimmepa sitä tai emme. Itse en käsittele omia esivanhempiani, vaan menneisyyden ihmisiä vieraista maista ja paljolti myös vieraista kulttuureista (menneet ajat ovat hyvinkin vieraita kulttuureita, vaikka pysytään Euroopan sisällä), joita pyrin ymmärtämään parhaani mukaan, etten tulisi esittäneeksi tutkielman nimissä pelkkää kuriositeettikokoelmaa.

Kun saan käsiini aidon kirjan 1600-luvulta, käsittelen sitä varovasti ja suurella kunnioituksella, vaikka kyseessä on "vain" veroluettelo (kertaluontoinen tapahtuma jätti lähtemättömän muiston). Tosin käsittelen kunnioituksella myös nykyaikaisia kirjoja, koska kirja itsessään on minulle aina arvokas sisältönsä vuoksi. Mistä lie tällainenkin mystinen suhtautuminen kumpuaa?;) Miksi esine olisi tärkeämpi tai arvokkaampi kuin ihminen, jonka elämää käsittelen jollain tapaa riippumatta kirjoituksen lajista?

Koko tämä pohdinta sai innoitusta etenkin eräästä Facebook-kommentista, josta syntyi ajatus siitä, milloin ihminen lakkaa olemasta oikea ihminen? Kuinka monta kymmentä tai sataa vuotta täytyy kulua, ettemme enää ajattele ihmistä inhimillisenä olentona, vaan enemmänkin myyttisenä hahmona tai näyttelyesineenä?