Olen aiemmin kirjoittanut perfektionismin kiroista kuvataiteen tekemisen estäjänä, ja pohdiskellut asiaa muistaakseni myös kirjoittamisen yhteydessä. Tänään kuitenkin oivalsin tällaisen itsestäänselvyyden:
Kirjoittaminen (tai muu luova toiminta) onnistuu, jos tarve lähtee sisäisestä palosta. Tekee tekemisen ilosta, koska haluaa ilmaista itseään, ja nauttii ko. toiminnasta.
Kun asiaan sotketaan ulkoinen motivaatio, tulee blokki. Ulkoisella motivaatiolla tarkoitan tässä ennen kaikkea menestymisen hinkua, näyttämisen tarvetta, tarvetta todistaa jotain jollekin, halua olla hyvä - kaikenlaista mainetta ja mammonaa.
Sama pätee tutkielmiin, vaikkei niiden kirjoittamista yleisesti luetakaan luovaksi toiminnaksi. Aiheeseen ja työskentelyyn voi silti olla yhtä intohimoinen suhde kuin muuhun kirjoittamiseen.
Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että riittää kun pääsee tilaan, jossa hyväksyy oman vajavaisuutensa, ja kirjoittaa vaikka "vähän vasemmalla kädellä". On siinäkin perää, mutta tuo sisäinen palo lienee olennaista. Täytyy oppia nöyryyttä, ja antautua intohimolle.
"Vähän vasemmalla kädellä" voin sanoa siksi, ettei perfektionisti koskaan kirjoita aivan lepsuillen. Jos on tärkeää saada tekstiä aikaan, ei voi jämähtää hiomaan lauseita heti kättelyssä täydellisiksi. Silti voi luottaa itseensä siinä, ettei yksikään törkeä virhe pääse ahdistusseulan läpi. Sitä kun huomaa virheen, ei saa rauhaa ennen kuin se on korjattu.
Täytyy koettaa pitää itsensä kurissa, keskittyen tekemiseen ja siihen liittyvään haaveiluun. Elää omaa pientä elämäänsä tässä hetkessä välittämättä muusta. Tulevaisuus koittaa ajallaan.
*****
Kuva kännykameralla näpsäisty Turun kauppahallista, Aschanin Sininen Juna -kahvilasta. Ehkä sittenkin laukkuun sopiva pokkari on parempi vaihtoehto kuin digijärkkäri? Mitä tekee hyviä kuvia ottavalla kameralla, joka ei ole koskaan mukana, ellei lähde erikseen kuvausmatkalle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti