Juuri tänään kevät peittyy lumisateeseen. Joka vuosi se sieltä silti aina viimein pilkistää: eloon heräävä luonto.
Shamaanien näkemys: "Kun ihminen käy läpi rankan kokemuksen, esimerkiksi avioeron, hän voi kadottaa palan sielustaan." (NYT-liite 13/2012)
Ensin ajattelin, ettei sielunpalasen kadottaminen voi millään pitää paikkaansa. Sitten menin pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa tallille. Minusta katosi vuosi sitten jotain, jonka haluan takaisin.
Olen jatkuvasti varuillani, kuin saaliseläin, jonka täytyy pitää silmällä petoja.
Ennen olin kerran viikossa ronski heppatyttö, joka kissa hartioillaan kuljeskeli avustamassa toisia. Sanoin aina: "Me olemme kaikkiruokaisia. Ei ole mitään rajoitteita, kaikki käy." Koettelin rajojani osallistumalla estekisaan. Kävelin kahden tunnin lenkkejä lähimetsissä, kunhan mukana oli astmalääke, kännykkä ja nenäliinoja.
Huomasin menettäneeni palan sielustani kerran aiemmin.
Sain sen takaisin aloittaessani ratsastuksen uudestaan, vaikken ollut kohta viiteentoista vuoteen edes käynyt hevosen selässä. Olin menettänyt koirat ja saanut tilalle sairauden loppuelämäksi, joka päivä kahdesti lääkettä. Luulin, etten voisi enää koskaan harrastaa mitään eläimiin liittyvää.
Edellisen kerran sieluni palan etsintä vaati monta yritystä, kunnes viisi vuotta oli kulunut, ja löysin sen hevosharrastuksesta.
Kauanko kestää, että lakkaan pelkäämästä kevään siitepölyjä? Niissä ei ole pelättävää, jos vain huolehdin astmalääkityksestä. Testien mukaan allergiani koskevat aivan muita asioita. Jatkossa kuljen mukanani astmalääke, kännykkä, nenäliinoja, Epi-Pen, allergialääke, kortisonitabletit ja vettä niiden nielemiseen.
Haluan rohkeuteni takaisin.
En voi patikoida vuorilla (astmaatikon ei ole hyvä mennä yli 2500m korkeuteen, jouduin ottamaan lääkettä jo kahden kilometrin kohdalla, eikä sillä selviä kuin vajaat neljä tuntia kerrasta - vaikka vuorella oleilu antaa huikean euforisen tunteen minullekin, joka pelkään korkeita paikkoja), joten kurotan katseeni menneisyyteen. Aion tallata eräitä tuttuja polkuja, mutta eri suuntaan.
*****
Jussi teki eräänä päivän hyvän huomion siitä, miten miekka sängyn vieressä nukkuva romaanihahmoni muistuttaa itseäni jopa tuolta osin. Jatkuva varautuminen pahimpaan yhdistää minua ja Andréta, joka tosin on miekkansa kanssa erottamaton myös siksi, että aseesta tulee käyttäjälleen käden jatke. On erittäin helppo kirjoittaa kohtausta, jossa haetaan hyvää paikkaa puolustautua mahdollista hyökkäystä vastaan. Tunnen oloni tavattoman suojattomaksi aina, jos joudun liian keskeiselle paikalle. Parempi pysyä selkä seinään päin siten, että näkee koko huoneen tapahtumat yhdellä kertaa.
Ampiaiset ovat huomattavasti pienempiä ja vähemmän hohdokkaita kuin lohikäärmeet. Karrageeni tuskin pärjää vertailussa arsenikille. Ihmiset harrastavat korkeintaan verbaalisia hyökkäyksiä, hevoset sen sijaan voivat olla oikeasti todella vaarallisia. Astmakohtaukseen tai anafylaktiseen reaktioon voi kuolla. Onneksi on kännykät. Entä jos historiallisen romaanin hahmoille antaisi iskun-, pölyn-, ja roiskeveden kestävät nokialaiset, jollaisen itsekin omistan?
Tämä tahdonvastaisen elämänmuutoksen pohdiskelu osallistuu Pakinaperjantain haasteeseen "kurottuva keväinen katse".
Vähän taas tuunausta - ja parit sukat
1 viikko sitten
Hei! Sinulla on mielenkiintoine aihe, tämä shamaanin näkemys, että rankan kokemuksen myötä imnen menettää palan sielustaan. Rankkoja kokemuksia on myös sinulla. Nytpä siis mietit uudestaan, mitä haluat asiasta sanoa. Älä yritä kertoa kaikke mahdollista. Keskity. Tuo sielun löytäminen on jännittävä asia, siihen sinun nyt pitäisi pureutua... Jaksatko tehdä kokonaan uuden, rohkean yrityksen? Mikset laittaisi sitä sitten tähän blogiin vaikka Kurottuva kevään katse 2 -nimellä?
VastaaPoista(Tuossa jutussasi on paljon aineksia, mutta kokonaisuus jää hajanaiseksi.)
Iloista pääsiäistä!
Kiitos kommentista, Hymyilevä eläkeläinen!:D Olet taatusti ihan oikeassa, tämä teksti jää mielestäni jonnekin blogipohdinnan ja kaunokirjallisuuden välimaastoon.;) Päätarkoituksenani oli saada nuo heränneet ajatukset pois mielestä. Uudelleen kirjoitettuna tekstistä varmasti saisi paremman. Katsotaan, onko siihen aikaa lähipäivinä (on tiedossa kiireitä). Mutten aio menettää yöuniani tämän takia.;)
VastaaPoistaSinussa on ainesta, koska et loukkaanu, vaan alat ajatella tekstiäsi kriittisesti. Aina kaikkea ei tietenkään pidäkään ottaa kovin vakavasti,eikä tarvitse hyväksyä, eikä tätäkään nyt tavitse tietenkään kirjoittaa uusiksi, ei. Ja tosiaan, kyllä teksti sen omien ajatusten ulos saamiseksi on ihan paikallaan. Älä hyvä ihminen yöuniasi menetä!!! Mutta kirjoita, kirjoita, kirjoita! Vain siten sitä oppii. Eikä koskaan saa lopullisesti masentua, aina on jatkettava.
PoistaNäissä kirjoittajaryhmissä täällä netisssä muodostuu joskus sellaisia, kuten poikani sanoo nuoleskelurunkkuryhmiä, joissa kaverien onnetontakin tekstiä ihastellaan. Se on jopa vaarallista, koska kaikki kontrolli katoaa kirjoittajaltakin. - Ja vieläkin hyvä pääsiäistä!
Hyvää pääsiäistä myös sinulle!:) Pahoittelut, etten ole ehtinyt tällä viikolla käydä toisten tekstejä läpi vielä toistaiseksi.
VastaaPoistaItse jotenkin myös ajattelen, että sillä on väliä haluaako henkilö kehittyä kirjoittajana/taiteen tekijänä/tms. vai onko tavoitteena tehdä asioita vain omaksi huviksi. Molemmat tavat toki hyviä, mutta vaikuttaa varmaan vähän siihen, millaista kritiikkiä tekstistä voi kellekin antaa. Itse olen luovaa kirjoittamista viime vuosina harjoittanut vakavammin lähinnä kurssien puitteissa, joissa on sitten omanlaisensa palautesysteemit.
Kiitoksia kovasti.:) On kyllä aiemminkin minulle sanottu, että on kokeneen kirjoittajan merkki.;) Vaikken itse ajattele olevani kokenut. Olisin voinut vuosien aikana saada aikaiseksi paljon enemmän. Mutta se on kokonaan toinen tarina.
Yöunien menettäminen oli vain kielikuva.;) Perfektionismin kanssa olen kamppaillut todella kauan. En tiedä, voinko sanoa saaneeni siitä niskaotteen niin kauan kuin gradu on kesken... Mutta siinä on vaikuttanut myös burn out, johon tietty vaikuttaa perfektionismi, jne.
Nyt toivotan hauskaa lumisateista kevättä ja hyvää yötä!:) Omien ajatusten saaminen tekstimuotoon tuppaa selventämään niitä, siksikin tykkään blogikirjoittelusta. Pidin aiemmin tavanomaisempaa blogia, jossa ihan vain pohdiskelin monia asioita. Jäi sitten päivittämiset, eikä tuntunut enää mielekkäältä jatkaa. Nyt olen tykästynyt tähän, että voi vaikka noiden pikkukorttien yhteyteen kirjoitella ajatuksiaan.