Katkelma kuvitteellisesta romaanista

- En osannut ajatella sitä noin, sanoin hänelle.
- Kuitenkin sinun on oltava ystäväsi tukena. Mieti vähän miltä hänestä tuntuu.
-Tietysti, en vain tajunnut.

Lähdimme kumpikin jatkamaan matkaamme. Lyhyt kohtaamisemme oli täysi yllätys minulle. Potkaisin kiven tien sivusta ojaan ja kirosin ääneen vihlaisua varpaissani. Isoäitini olisi moittinut minun kiroilevan kuin merimies. Jostain syystä hän tuntui seuraavan minua kävellessäni. Astuin tarkoituksella muurahaisen päälle ja kaduin välittömästi. Mikä oikeus minulla oli tappaa muurahaisia, vaikka niin tapahtui aina muuten tahattomasti?

*****

Tämä on osallistumiseni Pakinaperjantain haasteeseen katkelma kuvitteellisesta romaanista. En tiedä lainkaan, millainen romaani on kyseessä.;) Tämä pätkä voisi sopia useampaankin tyylilajiin.

Mitä fiktiiviseen kirjoittamiseen tulee, olen jumissa parin-kolmen tarinan maailmoissa. Yksi novelli, jonka piti valmistua kirjoituskurssilla aikaa sitten, muttei valmistunut. Haluaisin silti joskus kirjoittaa sen loppuun, puutteista huolimatta ja vaikken niitä korjaisi. Yksi on ikuisuusprojekti nuorten eläinfantasiaa. En tiedä miten sen käy. Ja sitten on tämä viimevuotinen NaNoWriMo-yritelmäni. Koska en muutto- ja remonttipuuhien vuoksi saanut siitä sanaakaan kirjoitettua, aion nyt yrittää uudestaan. Olen parin päivän aikana kirjoittanut uusiksi luonnosta, joka sisältää hahmojen luonneprofiileja. Tänään sain idean uuteen loppuratkaisuun, joka tuntuu täydelliseltä - kolmas kerta toden sanoo.;)

Olen useamman vuoden ajan - tai oikeastaan jo teini-iästä asti - jollain tapaa hautonut kirjoitusharrastuksen aloittamista/ylläpitämistä. Vaikeuksia vain riittää, isoin niistä on musta mörkö nimeltä perfektionismi. Sitä olen ruvennut selättämään ATC-korttien kautta ja pyrkimällä aloittamaan ja tekemään loppuun projektit sen sijaan, että hautoisin niitä pitkään. Tärkeä este on tietysti myös se kuuluisa muu elämä. Yliopistolla keskityin pitkään opintoihin siinä määrin, että luin muita kuin tenttikirjojakin vain loma-aikoina. Pään sisäiset vaikeudet ovat olleet osa arkeani todella kauan, mutta yhtä lailla kauan on vienyt oppia olemaan syyllistämättä itseään jaksamattomuudesta. Olla armollisempi itselleen, kuten psykologi neuvoi.

Toisaalta olen miettinyt, mahdanko olla liian eläväinen ja sosiaalinen olento malttaakseni istua yksin kirjoitustyön äärellä päivästä toiseen? Enkä osaa keskittyä, jos ympärillä on liikaa häiritseviä tekijöitä. Kun saavutan flown, raivostun keskeytyksistä. Hartiat ovat jumissa pahemman kerran, muut kivut ja sairaudet vaivaavat. Samat esteet liittyvät projektiin nimeltä ISO G (= gradu), jonka keskeneräisyys on yhtä lailla henkisenä tukkona muun kirjoittamisen tiellä. Ja lopulta kun olen todella iloinen ja pirteä, teen mieluiten fyysisiä juttuja. Paras kirjoitusvire syntyy lievästä tyytymättömyydestä. Mutta pyrin hyvään oloon ja nukkumaan yöllä, vaikka juuri alkuyö on parasta kirjoitusaikaa.

NaNoWriMo näyttäköön, olenko 35v. rajapyykin saavutettuani rauhoittunut ja kypsynyt tarpeeksi.;) Lataan aivan liikaa yhden kuukauden varaan, mutten tiedä parempaakaan konstia. Haasteisiin ja kursseille osallistuminen kehittää etenkin kirjoittamiseen ryhtymistä. Mutta olen päättänyt osallistua seuraavalle kurssille vasta kun olen todella saanut aikaiseksi jotain. Aikomusten ja teorian valtakausi saa nyt luvan vaihtua tekemiseksi. Jos jälki ei miellytäkään, sitä voi myöhemmin kehittää - sen sijaan, että pitäisi saada kerralla valmiiksi jotain täydellistä.