Huonon kirjoittamisen iloa

Elina perusti uuden blogin nimeltä Fiktionistit. Se haastaa viikoittain kirjoittamaan huonon runon tai raapaleen mitä hämärimmistä aiheista ja tarkoituksena on, että kirjoittaminen olisi hauskaa ilman itsekritiikkiä. Ensimmäisen haasteen eläinsadusta kirjoitin ensin pitkän version, jonka sitten tiivistin sadan sanan mittaiseksi raapaleeksi. Raapale löytyy tuolta haasteen kommenteista ja tässä on sadun pitempi versio:


Olipa kerran pikku linnunpoika, joka hieman kasvettuaan alkoi kummastella kotiolojaan. Aikansa ihmeteltyään se viimein uskaltautui kysymään vanhemmiltaan:
– Äiskä ja iskä, miksi minä olen näin iso kun te olette noin pieniä?
Perheenisä, Lalli Leppälintu, kiemurteli aikansa mutta vastasi sitten:
– Se, poikaseni, johtuu ihan vain siitä, että äitisi syöttää sinua niin mahtavan hyvin. Toukissa on kovasti paljon proteiinia ja se kasvattaa lihasmassaa.
Lalli oli nuoruudessaan treenannut kovasti ja ollut aikoinaan jopa mestari lintujen painonnostokisoissa, mistä se oli usein kertonut pikku poikaselleen. Niinpä se arveli selityksen menevän täydestä pikku untuvikkoon.

Linnunpoika ei kuitenkaan ollut vielä tyytyväinen, vaan kysyi vielä lisäksi:
– Miksi minä olen tällainen harmaanruskea, kun te olette noin keltaisia?
Äiti, Laura Leppälintu, oli ollut biokemisti ennen kuin oli jättäytynyt kotiäidiksi, ja selitti poikaselleen vakuuttavasti:
– Sinä olet kasvanut niin nopeasti, ettei pigmentintuotantosi ole ehtinyt mukaan. Mutta kunhan vielä vähän vartut, niin sinusta tulee oikein kauniin värinen.

Linnunpoika oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:
– Miksi minä sitten laulan ihan eri tavalla kuin te?
Se avasi nokkansa ja ulos kajahti kuuluvasti ”kukkuu, kukkuu!” johon yllättäen vastasi toinen samanlainen ääni kaukaisuudesta.
– Kuka on tuo, joka laulaa samalla tavalla kuin minä? linnunpoika kysyi.
– Kai meidän pitää kertoa totuus, isä sanoi. – Tuo on sinun oikea äitisi. Me olemme adoptoineet sinut.

Siitä  hetkestä lähtien perheessä vallitsi rauha ja sopusointu kun kätketyt salaisuudet eivät enää vaivanneet ketään. Sen pituinen se.

Elinan uusi blogi, Paperinmakuisia mustetahroja

http://paperiajamustetta.blogspot.fi/

Olen aloittanut uuden blogin, joka toteuttaa hieman toisenlaista konseptia. Nimitän sitä luovaksi lifestyleksi.:)

Luova Luola säilyy edelleen netissä, ja Jussi varmaankin postailee neuleitaan tänne. Katsotaan, miten blogijutut kehkeytyy, tarkka linja on vielä hieman hakusessa.

Hanhensulka piirtää elämäni

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Tulin viime yönä lukeneeksi omia vanhoja kouluaineitani, jotka sattuivat olemaan digimuodossa ja aukesivat Word Padilla. Paitsi hupaisia, ne herättivät myös ajatuksia. Siitä miten vähän osasin arvostaa itseäni silloin ja miten vähän tiesin maailmasta.

Toisaalta mitä vanhemmaksi tulen, sitä lähemmäksi käyn kuolemaa - josta kirjoitin paljon jo teininä. Ja oikeasti osasin kirjoittaa. Paradoksaalista kyllä, näen sen itse vasta nyt yli 20 vuotta myöhemmin opittuani enemmän kirjoittamisesta.

Tämä taannoin kynäilemäni sonetti ja siitä inspiroitunut skräppileiska tekevät kunniaa pikku teinigootille, sille synkälle sisäiselle lapselleni.:)

Kiitokset skräppimateriaaleista: Shabby Princess

Unen poetiikkaa

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Facebookissa sattui vastaan myynnissä oleva ihana vanha maalaistalo. Vaan eihän meillä ole mahdollisuutta sellaiseen tällä hetkellä.

Askartelut on useinkin mielessä, mutta aikani kuluu suurimmaksi osaksi muuhun. Opiskelen nykyään luovaa kirjoittamista päätoimisesti, ja romaaniprojekti siirtyi seuraavaan versioon. Tiedän, että olen puhunut asiasta jo muutaman vuoden, mutta kirjoittajana kehittyminen ja tarinan muotoutuminen ottaa aikansa.

Kiitokset skräppimateriaaleista: cloaks, Raspberry Road Designs

Sonetti tästä päivästä

Pöly haisee harmaalle
kalsarit makaavat sohvalla
kaurapuuroa villaisella peitolla
olemme käymässä marraskuun unille.

Tyynyt seurana meille
pölypallot ja minä sohvan alla
maailma ja taivas tuolla
kaukana, käyvät harmaille tuville.

Sytytän kynttilän luolassa
sohvan pohja hohkaa vaneria
puu on kova, kirja pehmeä.

Viihdyn onnettomuuteni huomassa
puupalttoo yllä, kädessä paperia
harmaan seassa kynttilän valo kelmeä.

Satunnaisia sanoja

Leikkasin lehdistä noin kolmisenkymmentä satunnaista sanaa kirjoitusporukkamme harjoitusta varten. Inspiroiduin itsekin runoilemaan:

Nautinnot: pannaan.
Ajatuksissani matkustan harhaan,
sydämeni poimii ristiriitoja;
pelimiehille kokeillaan käyttömaksuja.
Satoi horkkatautisesti,
kävelin kirjahyllylle.
Radiossa keskusteltiin ruuhka-ajoista.
Nauroin.
Ritarit kieltäytyvät liikkumasta markkinoilla.

Limerikkihaaste

Lonkeropiirakan Korppisusi haastoi keksimään limerikin. Haaste on peräisin Valkoisen Kirahvin Opuscolo-blogista.

Haastekuvan on ottanut Valkoinen Kirahvi

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 


Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!



 Jatkan tässä Korppisuden zombiteemaa:

Zombien valtaan jos joutuu Vantaa
taidan rahani kapakkaan kantaa
Paikallisella ostarilla
lajitoverit juottolan terassilla
ne rauhassa olla antaa


En nyt nimeä ketään haastetuksi mutta jokainen meidän blogia seuraava saa vapaasti osallistua.

Koiralenkillä

Koiralenkillä asussa, johon kuuluu kahdesta T-paidasta ommeltu hame ja vanha neulepusero, josta olen leikannut hihat ja poistanut olkatoppaukset.

Xena täytti kuun alussa 15v.

Blogi on jälleen viettänyt hiljaiseloa. Olen omistautunut kirjoittamiselle ja saanut romaanikäsiksen raakaversion valmiiksi.:) Runsaat 600 sivua mittaa tällä hetkellä, mutta editoinnin myötä sekin määrä tulee muuttumaan.

Jussi on samoin kirjoitellut romaanikäsiksen ensimmäisen version valmiiksi, sekä työskennellyt neuleprojektiensa parissa. Kuvia luvassa, kunhan tulee valmista.:)

Vanha mies - luovan kirjoittamisen kurssin harjoitustyö

Vanha mies

Eteenpäin kun taivaltaa,

miettii mikä odottaa

Joskus alkaa vuodet painaa

Sitten onkin kohta vainaa

Silloin saa mun pääni varmaan

kaljun, taikka tukan harmaan

Tukenain on kävelykeppi

eikä enää seiso heppi

Mut kirkkaana jos säilyy mieli,

terävänä kynä ja kieli,

kroppa rapistua saa,

mulla riittää tarinaa

Jos dementia taas iskee aivoon,

järki karkaa mustaan kaivoon

Voin silloin olla murheeton

kun tajuntani poissa on

Voi tässä käydä vaikka miten

Mut asian mä näen siten,

ett' vaikka mitä vanhuus tois,

en tappiolle jäädä vois

Täydellinen murha - luovan kirjoittamisen kurssin harjoitustyö

Täydellinen murha

Oranssikahvaisten Fiskarsin saksien terät toimivat aina yhtä luotettavasti. Pienet napsahdukset säestivät työtä. Pitkiä viiltoja. Harmaiden reunojen siisteys oli yhdentekevää.

Mietin, miten seuraava murha tapahtuisi. Ampumalla, myrkyllä, teräaseella, vai jollain eksoottisemmalla tavalla?

Miten uhria pitäisi lähestyä? Avoimesti torilla, soluttautua osaksi palveluskuntaa, hiipiä yöllä taloon, vai lähettää luottomies viemään viestiä, muka joltain arvohenkilöltä?

Mitä ruumiille tapahtuisi? Olisiko haavoilla tai luodinreiällä merkitystä? Tunnistaisiko myrkytyksen oireet? Arsenikkia on käytetty antiikin ajoista asti. Se on tunnettu ja luotettava. Kenties liiankin tuttu?

Tartuin Helsingin Sanomien ruokaliitteestä leikkaamaani reseptiin. Tunnettu ruokabloggari oli julkistanut kauniin kuvan thaimaalaisesta kanakeitosta.

Työnsin lehtileikkeen farkkujeni taskuun. Puin ylleni villatakin ja työnsin jalkani mukaviin tennareihin. Nappasin lipaston päältä lompakon ja auton avaimen.

Siwasta ei saanut tuoretta inkivääriä ja korianteria, muscovado-sokeria, siitakesieniä tai sitruunaruohoa. Kookosmaitoa, kanaliemikuutioita ja chilimarinoituja kanansuikaleita olisi saattanutkin olla, mutta suhtauduin asiaan epäilevästi. Suuntasin Prismaan.

Murhan suunnittelun täytyi olla hankalinta kirjoittamisessa. Päädyin siihen lopputulokseen käytyäni kohtauksen läpi kymmenettä kertaa. Miten vaikea ihmistä olikaan saada hengiltä!

Halusin tappaa uhrini toisin kuin Agatha Christie, Liza Marklund tai Leena Lehtolainen. Kaiken lisäksi kirjoitin historiallista dekkaria, kuten Ellis Peters. Cadfael-sarjassa täytyi olla kaksikymmentä osaa. Kaksikymmentä erilaista murhaa.

Tuhahdin ääneen. Ihmiset tuijottivat minua ja ostoskärryjäni.

Pienet pyörät ratisivat linoleumilla. Livahdin keksihyllyjen väliin.

Arsenikissa oli puolensa. Sitä täytyi entisaikaan olla helposti saatavilla. Arsenikkia käytettiin jopa kosmetiikassa. Ihomaaleissa ja karvanpoistovoiteissa.

Arsenikki oli yksi ainesosa Borgioiden suvun kuuluisaksi tekemästä cantarellasta. Sametin ja kultaompeleiden, hajuvesien ja tyylikkäiden eleiden raskauttama renessanssi sai myrkynkin vaikuttamaan hohdokkaammalta.

Vieritin ostoskärryt parkkiluolaan. Nostin yksinäisen muovikassin takaluukkuun, ja palautin kärryt paikoilleen.

Vein avaimen virtalukkoon. Väänsin kytkimestä ajovalot päälle. Fiatin moottori hyrähti käyntiin.

Keittiössä järjestin ostokseni työpöydälle hellan viereen. Oikeastaan minulla ei ollut aavistustakaan, mitä muscovado-sokeri oli. En ollut eläissäni nähnyt sitruunaruohoa. Luin reseptin huolella läpi, uudestaan, ja vielä kolmannen kerran.

Raastoin inkiväärin. Silppusin Ikean halvalla veitsellä sitruunuorohon, valkosipulin, porkkanat, limetinlehdet ja chilipaprikat. Huomasin unohtaneeni liottaa sienet, joten laitoin ne kulhoon ja väänsin hanasta vettä päälle.

Sekoitin kaikki ainesosat kattilassa, kuten ohjeessa neuvottiin. Kiehutin hiljalleen parikymmentä minuuttia. Keittiö täyttyi kirpeistä, pehmeistä ja mausteisista tuoksuista.

Kytkin radion päälle. Uutisten aika. Suomen Tietotoimiston piippaus oli pysynyt samanlaisena viimeiset kolmekymmentä vuotta. Niin pitkälle muistin.

Ajattelin murhaajaa. Kosto oli motiivina miljoonassa tarinassa. Enkö keksisi mitään omaperäisempää? Mustasukkaisuus? Vielä useammassa kuin miljoonassa. Vallanhimo, raha, jalokivet? Kenties minun pitäisi kirjoittaa psykopaatista. Jostakin, joka tappaa pelkästä tappamisen ilosta.

Lusikoin keittoa suuhuni. Nautin välillä vettä lasista. Tuskin huomasin tarkastella suullisia. Oliko lopputulos vaivan arvoinen?

Kasvojani rupesi kutittamaan sietämättömästi. Laskin lusikan ja raavin.

Mitä ihmettä iholleni oli käynyt? Ulkona ei ollut kovinkaan kylmä. Oliko Prismassa levinnyt joku omituinen bakteeri?

Kieleni tuntui paksulta kuin siihen olisi pistänyt ampiainen.

Ymmärsin, etteivät keuhkoni välittäneet happea verenkiertoon, kuten niiden olisi pitänyt. Tartuin kännykkään, mutta liian myöhään.

Kaaduin lattialle. Jospa olisin tiennyt olevani allerginen inkiväärille! Olisin voinut kirjoittaa inkiväärimurhasta. Arsenikkia oli käytetty aivan liian usein.