Kirjavan kissan näköalat

Kirjava kissa vetäytyi huvimajaan suojaan helteeltä. Se oli juuri saalistanut linnan puutarhasta hiiren, jota se sulatteli torkkuessaan. Kissaa oli aina tarvittu. Kauan sitten oli paikalla ollut vain kivinen torni, jonka seiniä puhkoivat ampuma-aukot. Jo silloin kissa oli suojellut asukkaiden ruokavarastoja ja pientä keittiöpuutarhaa. Tornista oli taisteltu ja sitä oli laajennettu suuremmaksi linnaksi. Ihmiset olivat tulleet ja menneet, mutta kissa oli hoitanut tehtävänsä.

Aikanaan taistelut olivat loppuneet ja puutarhaan olivat tulleet kukkaistutukset ja huvimajat. Palvelijat olivat kiiruhtaneet asioillaan. Arvovieraat olivat tulleet ja menneet hienoilla vaunuillaan.  Linnan asukkaat olivat viihtyneet puutarhassaan. Rakastavaiset olivat kohdanneet iltaisin huvimajoissa. Kaikkea oli kissa hiljaa todistanut. Se oli sulautunut pensaiden varjoihin ja ruusujen tuoksuun.

Hevosvaunut olivat vaihtuneet autoihin ja nyt linnan puutarhassa kuljeskelivat kameraa kantavat turistit. Kissaa ne eivät häirinneet sen enempää kuin aikaisemmatkaan ihmiset. Se olisi paikalla niin kauan kuin linna ja puutarhakin.

Pakinaperjantain haaste 298

Edit: Lisätty kuva. Kissa Villandryn linnan puutarhassa.

Ranskan kuvasatoa

Ensimmäistä kuvasatoa lomamatkaltamme Ranskaan tänä kesänä korjataan nyt.:) Romaanista lähti liikkeille kolmas versio, vaikka toinen oli vielä kesken, koska en katsonut uusien tietojen valossa pystyväni enää jatkamaan entistä. Mitähän näistä syntyy?;)

 

 Kirjoitusvälineistöä työpöydällä Langeais'n linnassa.

 

Lattiaa Langeais'n linnasta.

Kovasti tutun oloista aseistusta löytyi Ecouenin renessanssimuseosta.;) On se. Saksalaista tekoa ja kaikkea, aikakausikin täsmää. Rapierin (ranskalaisittain ihan vain miekka) vieressä main gauche. Saisi näitä ihan omaan käyttöönkin ostaa.

Sametti hehkui punaisena,
intohimo katseessa,
sielusi hillittömyys,
vuodatti verta,
katkeran punaista,
sydämestäni,
rakastin sinua enemmän.

(Kuvassa isännän vuode Azay-le-Rideaun linnasta. Runo omaa tuotantoani Runotorstain haasteeseen "Punainen".)

Todellisuuspakoa

Inspiroiduin näihin ajatuksiin Kirsti Ellilän sarjakuvasta. Tällä hetkellä jumissa oleva romaaniprojektini on myös todellisuuspakoista roskaromantikkaa.;) Todellisuuspakoisuudellahan on varsin huono kaiku, siinä ei nähdä mitään taiteellista tai muuten merkittävää. Merkittävä - merkityksetön, syvällinen - pinnallinen, yhteiskunnallinen - todellisuuspakoinen. Suosittelen Zygmunt Baumanin teoksia lääkkeeksi kaksijakoisen maailmankuvan aiheuttamaan ahdistukseen. Postmodernin lumo oli itselleni merkittävä elämys. Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia avaa käsitettä ja ajattelua vielä syvemmin.

Henkilökohtainen on poliittista. Tämä on uuden aallon feminismin perusajatus. Voisi myös sanoa, että todellisuuspako on poliittista. Ihmiset haluavat vaihtaa maisemaa, kun elämä potkii päähän. Entisajan tehtaissa työskennelleet nuoret naiset olivat romanttisen kirjallisuuden suurkuluttajia. Siksi romanttisen kirjallisuuden perusteemoihin kuuluu köyhä tyttö, joka lopulta saa unelmiensa prinssin. Naisten arjen muodosti surkeasti palkattu ja kurjissa olosuhteissa tehty yksitoikkoinen työ, jonka vastapainoksi oli tarjolla raskaita kotitöitä ja lastenhoitoa, mahdollisesti alkoholisoituneen aviomiehen passausta. Tästä kaikesta kertoo realistinen kirjallisuus ja historiantutkimus. Sietäisi muistaa tänäkin päivänä, miksi aikoinaan kamppailtiin 8 tunnin työpäivän ja monien muiden asioiden puolesta, sen sijaan, että pidetään niitä itsestäänselvyyksinä.

Keskiajalla elämä potki päähän myös aatelisia ruton, nälänhätien ja sotien muodossa. Kehitettiin ritariromantiikka palvelemaan kauniimman elämän kaipuuta. Veikko Litzen on kirjoittanut erinomaisen teoksen Keskiajan kulttuurihistoria. Joka tapauksessa ritariromantiikka ei sellaisenaan kuvaa keskiajan elämää yhtään sen paremmin kuin Harlekiini-pokkarit kuvaavat nykyaikaa. Kauniimman elämän kaipuu on mielestäni erinomainen termi kuvaamaan todellisuuspakoisuutta.

Historiallisen kirjallisuuden lisäksi kauniimman elämän kaipuuta eli todellisuuspakoa näkyy selvästi historian kuvaamisessa. En tarkoita tällä varsinaista tutkimusta, vaan yleistä historian esittämistä. Meistä on hirveän mukava toistaa tarinaa piispa Henrikistä ja Lallista. Nuijasota on samoin yksi osa myyttistä suomalaista historiaa - sellaisena kuin siitä on tavattu kertoa. Esimerkkejä kansallisesta mytologiasta riittää. Silti historian suuria kertomuksia pidetään vakavasti otettavina ja merkittävinä teemoina, ei todellisuuspakoisina satuina. Huolimatta Tuntemattomasta sotilaasta tai vaikkapa HBO:n Generation Kill -sarjasta menneisyyden sotilaat ja armeijat ovat sankarillisia taistelijoita hyvän asian puolesta. Meistä on hirveän mukava kuvitella ritarit ja muut soturit ylevinä ja puhtoisina, toistamassa huomattavan moderneja nationalistisia ja normatiivisia ihanteita.

En ole kirjoittamisen asiantuntija, mutta haluan tuoda esille kirjoittajan mahdollisuuden luoda todellisuuspakoisiin tarinoihinsa poliittista sisältöä. Terry Pratchett on fantasiakirjallisuuden puolelta erinomainen esimerkki. Hänen kirjoissaan yhteiskunnalliset teemat on luontevasti kudottu osaksi tarinaa, täysin vailla saarnaamisen tuntua. Hirmurykmentti (alkup. Monstrous Regiment) kävisi queer-teorian perusoppikirjasta, tehdessään samalla humoristisen uusintaversion "tyttö pukeutuu pojaksi ja lähtee seikkailemaan" -kirjallisuudesta, jonka teemoilla on tosielämän esikuvansa. Usein tosin vähemmän hohdokkaasti toimeentulovaikeuksien kanssa kamppaileva nuori nainen tälläytyi miesten vaatteisiin päästäkseen töihin esim. rengiksi, ja saattoi elää miehenä koko loppuelämänsä. The Tradition of Female Transvestism in Early Modern Europe on aihepiirin klassikkotutkimus.

Kirjailija tekee aina valintoja hahmojen ja tarinoiden suhteen. Onko valintojen aina toistettava tyypillisiä kaavoja? En missään nimessä peräänkuuluta poliittisesti korrekteja tekstejä, koska sellaiset tuppaavat olemaan ikävystyttäviä. Muttei ole mitään syytä sille, etteikö todellisuuspakoisella tarinalla voisi olla yhteiskunnallisesti merkittäviä ulottuvuuksia.

Kauniimman elämän kaipuun merkitys itsessään on myös yhteiskunnallista. Mitä kertoo nykyajasta se, miten suosittua "kotoilu" on? Ihmiset haluavat sisustaa, harrastaa käsitöitä, askarrella, laittaa ruokaa, leipoa fantasiakakkuja, sekä tietenkin lukea todellisuuspakoista kirjallisuutta. Vintage ja vanhan arvostaminen kertovat paitsi ekoajattelusta myös nostalgiasta. Fiftarius, keskiaikaharrastus, omavaraistaloudesta haaveilu tms. on toki jo itsessään hyvin todellisuuspakoista. Halutaan jossain määrin vaihtaa maisemaa mielikuvitukselliseen menneisyyteen, jossa "kaikki oli paremmin". Kuten löydetty runo ATC:ssäni Menneisyys kertoo.;)


 *****
Valokuvan olen ottanut Astuvansalmella vuonna 2007. Kaiken ikäisillä ihmisillä täytyy olla mahdollisuus jäädä ihmettelemään elämän pieniä asioita - vaikka sitten kameran kanssa. Muuten missään ei ole mitään mieltä.;) Ja kun kaikenlaiset pelit (esim. Sims) ovat mitä parhainta todellisuuspakoa, lisään tähän näytiksi yhden osuvasti nimetyn virtuaalilemmikkini. Ainakaan tällainen keräilyharrastus ei kartuta roinaa kotiin.;)


Pet's name: Sadun Lumo
Adopt virtual pets at Chicken Smoothie!

Vanhojentanssipuku vuodelta 1994

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Menneitä muistellessa tuli kirjoittamaani romaaniin liittyen mieleen vanhojentanssipukuni. Vuosi oli 1994, olin 17, ja käynyt työväenopiston vanhojenpukukurssin aloitteleville ompelijoille. Malli on itse suunnittelemani historiallisten pukukirjojen pohjalta, tarkoitus oli edustaa 1600-luvun alkua. Tänä päivänä löytyy netistä kaikki tarpeellinen tieto, siihen aikaan olin lähikikirjaston varassa. Sinne ainakin tuli useimmiten mentyä, kun pääsi pyöräillen.

Opettajan avustuksella sovellettiin kaavoja. Koristenauhoja iltaisin ommellessa oli sormet kovilla.;p Korsettia ei ole, vaan puvussa on tukiliuskat. Siksi miehusta ei ole tuon suorempi. Kustannuskysymyksiä. Pitsi on muistaakseni vanhoista verhoista. Suurin osa alushametta on lakanakankaasta, vain edessä on samettia - kuulemma se on sentään aivan aito historiallinen ratkaisu. Puvun alaosaa tukee ns. lantiomakkara, jonka valmistin täyttämällä vanhan sukkahousun lahkeen vanulla. Tuohon aikaan ei käytetty sen kummempaa pönkkää, vaikka tietenkin lantiomakkarat tehtiin täyttämällä kangaspatukka jouhilla noiden modernien materiaalien sijaan.

Kampauksen tein myös itse, näissä kuvissa kiharoita ei enää ole. Mikään maailman hiuslakka ei taida pystyä pitämään kuontaloa kuosissa paria tuntia pidempään. Nykyään se ei tietenkään enää ole ongelma, kun hiuksilla ei ole yleensä pituutta edes kiinni sitomiseen. Puku on vanhemmillani edelleen tallessa, mutten ole mahtunut siihen enää vuosiin. Tuossa on vielä miekkailuharrastajan vartalo. Kiloja on kertynyt yhtä lailla kuin elämänkokemustakin. 17-vuotiaana mielessä pyöri viattomampia seikkailutarinoita. Nyt puolestaan osaan kirjoittaa siitä, millaista on olla viaton nuori nainen.

Toki viattomuuteen tuo tahran muisto, että luonnostelin pukua kemiantunnilla takarivissä istuessani. Kerran myös kokeilin lukea salaa seikkailuromaania. Niistä muista kolttosista ei nyt puhuta.;p

EDIT: Eilen esittelin vain kuvat, tänään tein Inspired-haasteen inspiroimana tästä digiskräppäyksen. Haasteen tehtävänannon mukaan "paperi" on itse valmistamani. Itse asiassa kaikki tässä on omaa tekoani, paitsi fontti Renaissance. Kirjoittelin käsin kuitukärkikynällä pätkän valmisteilla olevasta romaanistani, sekä piirsin liljankukan. Skannasin ne, ja kuvankäsittelyllä sain aikaan lopullisen jäljen. "Paperin" värjäyksessä on käytetty useampaa kerrosta (layer) sopivia värejä, sekä kerroksen näkyvyyden (opacity) muutosta. Värit etsin kuvankäsittelyohjelman värikartasta. Yhdessä kerroksessa hyödynsin efektejä, muistaakseni ulkoista hehkua (outer glow). Teksti ja kuvat saivat samankaltaisen käsittelyn.

Syy, että olen valinnut taustojen vakiokooksi 814x567, on läppärin laajakuvanäytössä. En osaa sanoa, miten leiskat toimivat muilla näytöillä, mutta olen pyrkinyt toteuttamaan nimenomaa digiskräppäykset siten, ettei kuvaa tarvitsisi vierittää suuntaan tai toiseen. Yleensähän digiskräppipaperit on tehty samaan suhteeseen ja ilmeisesti (?) samaan kokoon kuin oikeat skräppipaperit. Koska oma taustani on sivunteossa ja kuvankäsittelyssä, ei skräppäyksessä, tämä tuntui luontevalta valinnalta. Digiskräppään, koska haluan toteuttaa kuvankäsittelyssä kaikenlaisia villejä ideoita. Paperiaskartelun puolella teen ATC:tä ja satunnaisesti muita kortteja + mitä kotona tarvitaan. Tämä jaottelu on tuntunut toimivan juuri minulle.;)

Pariisissa 2007

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Tai liekö tuo nyt ihan "oikea" skräppileiska? Kun olen käyttänyt vain omia kuviani materiaalina, sekä fonttia nimeltä Renaissance. Miten näitä mahdetaankaan määritellä?

Leiskan taustana on Pariisin itäisen rautatieaseman (Gare de l'Est) läheltä otettu kuva yhdistettynä Vincennes'n linnan ikkunasta otettuun. Vanhat "tägit" löytyivät myös Vincennes'n linnan seinästä, ko. linnaa kun käytettiin valtiollisena vankilana aikoinaan. Kuuluisiin tapauksiin kuuluu mm. kun (se oikea) muskettisoturien kapteeni d'Artagnan pidätti valtiovarainministeri Fouquet'n ja kuljetti tämän vangiksi Vincennes'iin. Aurinkokuningas Ludvig XIV ei pitänyt siitä, että valtakunnassa oli häntä rikkaampi ja mahtavampi mies, ja Fouquet oli riittävän varomaton järjestääkseen ylelliset juhlat omassa upeassa linnassaan.

Lasimaalaus on Saint Denis'n basilikasta, jonka kryptassa kuvasin merovingiaikaiset sarkofagit. Krypta on mahtava paikka makaaberista historiasta kiinnostuneille! Sinne on haudattu Ranskan kuninkaallisia satojen vuosien ajan. Mikäli näiden ruumista ei pystytty kuljettamaan kokonaisena, kryptaan tuotiin vähintään joku ruumiinosa. Esillä on pari hyllyllistä sydämiä yms. sisäelimiä erilaisissa säilytysastioissa.

Fontainebleaun linnalla on pitkä ja monipuolinen historia kuninkaallisena palatsina, myöhemmin tasavallan käytössä. Frans I:n galleriaan kuului alastonmuotokuvia rakastajattarista. Linnan puisto on hieno, mutta Fontainebleaun metsä puolestaan on tavattoman kuuluisa. Siellä emme valitettavasti päässeet 2007 kesällä käymään.

Kylässä vastapäätä postikonttoria nautimme elämämme parhaat leivokset espressokupillisten kanssa. Ranskassa kannattaa muutenkin harrastaa leivonnaisten nautiskelua! Tähän kuvaan päätyi kahvilan päärynäleivos, Jussi söi puolestaan suklaapyramidin. Muualla nautituista täytyy erikseen mainita religieuse, joka on todellakin suorastaan uskonnollinen kokemus. Se on kahden kuorrutetun ja täytetyn munkkipalleron muodostama ihanuus, jota ilmeisesti saa aika laajalti konditorioista.

Pariisi vuonna 2007 tuntui erilaiselta kuin 1995, kun edellisen kerran siellä kävin. Silloin tosin päätarkoitus oli maaseutumatkailu, ja Pariisi vain läpikulkupaikka. Tänä päivänä elämän rytmi on erilainen ja ainakin Pariisissa puhutaan laajalti englantia. Aika moni on siirtolainen Ranskan ulkopuolelta, joten suomalaisena tuntui suorastaan sulautuvan massaan (Saint Denis'ssä meitä jopa kutsuttiin mukaan laittomien siirtolaisten häätöä vastustavaan mielenosoitukseen - emme lähteneet, kun ei kuitenkaan olla paikallisia). Metrokarttakin alkoi ensijärkytyksen jälkeen selkiintyä.

Chantillyn pikkukaupungissa, jossa sijaitsee upea Musée vivant du cheval (elävä hevosmuseo), tuntui sen sijaan olevan edelleen jotain hyvin perinteisen ranskalaista. Toki Pariisissakin edelleen viiniä tilataan bistrossa karahveittain. Viiniä ei muuten Ranskassa lasketa alkoholiksi lainkaan - alkoholijuomat täytyi marketissa pyytää kassalta erikseen, mitä hämmästelin kantaessani ostoskorissa muutamaa pulloa halpaa roséta. Viinillä, kivennäisvesillä, patongilla ja briellä pysyy edullisesti hengissä pienen budjetin lomareissulla.;) Muuhun tarjontaan tutustuu kätevästi Lonely Planetin matkaoppaan avulla.

Kurottuva keväinen katse

Juuri tänään kevät peittyy lumisateeseen. Joka vuosi se sieltä silti aina viimein pilkistää: eloon heräävä luonto.

Shamaanien näkemys: "Kun ihminen käy läpi rankan kokemuksen, esimerkiksi avioeron, hän voi kadottaa palan sielustaan." (NYT-liite 13/2012)

Ensin ajattelin, ettei sielunpalasen kadottaminen voi millään pitää paikkaansa. Sitten menin pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa tallille. Minusta katosi vuosi sitten jotain, jonka haluan takaisin.

Olen jatkuvasti varuillani, kuin saaliseläin, jonka täytyy pitää silmällä petoja.

Ennen olin kerran viikossa ronski heppatyttö, joka kissa hartioillaan kuljeskeli avustamassa toisia. Sanoin aina: "Me olemme kaikkiruokaisia. Ei ole mitään rajoitteita, kaikki käy." Koettelin rajojani osallistumalla estekisaan. Kävelin kahden tunnin lenkkejä lähimetsissä, kunhan mukana oli astmalääke, kännykkä ja nenäliinoja.

Huomasin menettäneeni palan sielustani kerran aiemmin.

Sain sen takaisin aloittaessani ratsastuksen uudestaan, vaikken ollut kohta viiteentoista vuoteen edes käynyt hevosen selässä. Olin menettänyt koirat ja saanut tilalle sairauden loppuelämäksi, joka päivä kahdesti lääkettä. Luulin, etten voisi enää koskaan harrastaa mitään eläimiin liittyvää.

Edellisen kerran sieluni palan etsintä vaati monta yritystä, kunnes viisi vuotta oli kulunut, ja löysin sen hevosharrastuksesta.

Kauanko kestää, että lakkaan pelkäämästä kevään siitepölyjä? Niissä ei ole pelättävää, jos vain huolehdin astmalääkityksestä. Testien mukaan allergiani koskevat aivan muita asioita. Jatkossa kuljen mukanani astmalääke, kännykkä, nenäliinoja, Epi-Pen, allergialääke, kortisonitabletit ja vettä niiden nielemiseen.

Haluan rohkeuteni takaisin.

En voi patikoida vuorilla (astmaatikon ei ole hyvä mennä yli 2500m korkeuteen, jouduin ottamaan lääkettä jo kahden kilometrin kohdalla, eikä sillä selviä kuin vajaat neljä tuntia kerrasta - vaikka vuorella oleilu antaa huikean euforisen tunteen minullekin, joka pelkään korkeita paikkoja), joten kurotan katseeni menneisyyteen. Aion tallata eräitä tuttuja polkuja, mutta eri suuntaan.


*****
Jussi teki eräänä päivän hyvän huomion siitä, miten miekka sängyn vieressä nukkuva romaanihahmoni muistuttaa itseäni jopa tuolta osin. Jatkuva varautuminen pahimpaan yhdistää minua ja Andréta, joka tosin on miekkansa kanssa erottamaton myös siksi, että aseesta tulee käyttäjälleen käden jatke. On erittäin helppo kirjoittaa kohtausta, jossa haetaan hyvää paikkaa puolustautua mahdollista hyökkäystä vastaan. Tunnen oloni tavattoman suojattomaksi aina, jos joudun liian keskeiselle paikalle. Parempi pysyä selkä seinään päin siten, että näkee koko huoneen tapahtumat yhdellä kertaa.

Ampiaiset ovat huomattavasti pienempiä ja vähemmän hohdokkaita kuin lohikäärmeet. Karrageeni tuskin pärjää vertailussa arsenikille. Ihmiset harrastavat korkeintaan verbaalisia hyökkäyksiä, hevoset sen sijaan voivat olla oikeasti todella vaarallisia. Astmakohtaukseen tai anafylaktiseen reaktioon voi kuolla. Onneksi on kännykät. Entä jos historiallisen romaanin hahmoille antaisi iskun-, pölyn-, ja roiskeveden kestävät nokialaiset, jollaisen itsekin omistan?

Tämä tahdonvastaisen elämänmuutoksen pohdiskelu osallistuu Pakinaperjantain haasteeseen "kurottuva keväinen katse".

Punainen

Sametti hehkui punaisena,
intohimo katseessa,
sielusi hillittömyys,
vuodatti verta,
katkeran punaista,
sydämestäni,
rakastin sinua enemmän.


*****
Kirjoittamastani romaanista inspiraation sai tämä Runotorstain osallistuminen.

Ja minua paleli

Havahduin unestani, jossa taistelin vuoksesi ylivoimaista vihollista vastaan. Et ollut vierelläni. Peitto lämmitti jäseniäni, mutta minua palelsi niin kovasti ajatus, ettet ollutkaan erilainen kuin muut. Huokasin nimesi. Vastasit, kysyit, mikä hätänä. Olit sytyttämässä tulta takkaan. Ja juuri sinä olit käärinyt peiton ympärilleni.


*****
Viime hetken osallistumiseni Pakinaperjantain haasteeseen käsittää tällä kertaa otteen romaanista, jota olen kirjoittamassa. Olen vaihtanut näkökulmaa tähän tekstipätkään, jonka kirjoitin nimenomaan haastetta varten. Aivot eivät suostuneet tätä tehtävänantoa varten kerta kaikkiaan poikkeamaan uraltaan (vaikka olen lähemmäs viikon yrittänyt houkutella esiin muita ajatuksia), ehkä siksi, että juuri haasten ilmestyessä olin aikeissa ruveta kirjoittamaan ko. kohtausta. Kuva on Skansenilta Tukholmasta, otettu eräällä risteilyllä jokunen vuosi sitten.

ATC La vie est un songe

Tähän ATC:hen kirjoitin musteella Jacques Valléen, des Barreaux'n herran, runon toisen säkeistön. Se on yksi kolmesta runosta, jotka kyseisen 1600-luvun libertiinin tuotannosta löytyvät netistä. Törmäsin des Barreaux'n kiehtovaan elämään sattumalta etsiessäni Wikipediasta tietoa ranskalaisesta 1600-luvun kirjallisuudesta. Heti nähdessäni sivun tiesin löytäneeni tarinani parin keskeisen henkilön kaverin.;) En varsinaisesti käytä todellisuudessa eläneitä henkilöitä lainkaan, mutta nimen voi aina mainita.

Pikakäännös kortin tekstistä:
Valveella ja unennäöllä on vain vähän eroa,
Rakkauden taiteen suuri mestari, erehdyt varsin pahasti
Nimetessäsi unen kuoleman kuvaksi,
Elämä ja uni muistuttavat toisiaan enemmän.

Viimeisen säkeistön lopussa (ks. aiempi linkki) runoilija kysyy, mikä on tämä elämä? Ja vastaa: se on uni, joka kestää hieman pidempään kuin yhden yön.

Netistä löytyy myös des Barreaux'n rakastajan tuotantoa.

Kortin värit toimivat luonnossa paremmin. En kai sitten vain jaksanut tähän aikaan vuorokaudesta jäädä säätämään niitä todellisemmiksi kuvankäsittelyssä. Skanneri on hyvä, muttei täydellinen. Eikä ihmisen silmätkään enää toimi täydellä teholla puolenyön jälkeen.

EDIT: Tulin pohtineeksi sitä, miksi minulle oli tärkeää tehdä tämä kortti. Ikään kuin kunnianosoituksena runoilijalle, jonka nimeä ja persoonaa hyödynnän tarinassani. Olen yrittänyt päästä sisälle 1600-luvun alkupuolen ranskalaiseen mielenmaisemaan. Se on projektina vielä alkutekijöissään, kun pidän mittapuuna sitä, miten perusteellista lähteiden parissa työskentelyä tutkimus vaatii. Toki tässä on kyseessä fiktio. Mutten voi ulkoistaa itseäni/minuuttani kirjoittamisesta.

Historia on ollut intohimoni suurimman osan elämää. Elämyshakuisen eläytymisen ohella pyrin kunnioittamaan menneen ajan henkilöitä sellaisina kuin he olivat. Jotenkin näkisin eettisesti perustellussa asennoitumisessani samaa kuin sukututkijoilla. Tietoisuuden siitä, että menneen ajan ihmiset olivat todellisia ihmisiä kaikin tavoin. Menneisyys on läsnä meissä jokaisessa, ajattelimmepa sitä tai emme. Itse en käsittele omia esivanhempiani, vaan menneisyyden ihmisiä vieraista maista ja paljolti myös vieraista kulttuureista (menneet ajat ovat hyvinkin vieraita kulttuureita, vaikka pysytään Euroopan sisällä), joita pyrin ymmärtämään parhaani mukaan, etten tulisi esittäneeksi tutkielman nimissä pelkkää kuriositeettikokoelmaa.

Kun saan käsiini aidon kirjan 1600-luvulta, käsittelen sitä varovasti ja suurella kunnioituksella, vaikka kyseessä on "vain" veroluettelo (kertaluontoinen tapahtuma jätti lähtemättömän muiston). Tosin käsittelen kunnioituksella myös nykyaikaisia kirjoja, koska kirja itsessään on minulle aina arvokas sisältönsä vuoksi. Mistä lie tällainenkin mystinen suhtautuminen kumpuaa?;) Miksi esine olisi tärkeämpi tai arvokkaampi kuin ihminen, jonka elämää käsittelen jollain tapaa riippumatta kirjoituksen lajista?

Koko tämä pohdinta sai innoitusta etenkin eräästä Facebook-kommentista, josta syntyi ajatus siitä, milloin ihminen lakkaa olemasta oikea ihminen? Kuinka monta kymmentä tai sataa vuotta täytyy kulua, ettemme enää ajattele ihmistä inhimillisenä olentona, vaan enemmänkin myyttisenä hahmona tai näyttelyesineenä?

ATC:t Mon Amour ja Un pour tous et tous pour un

ATC Mon Amour on oikeastaan jatkoa 17th Century Love Storylle. Olisin voinut tehdä sarjan korteista, jotka ovat saaneet inspiraation kirjoitusprojektistani, mutten tiedä vieläkään, kuinka monta niitä kortteja tulee olemaan. Kirjoittamisen ohessa on joskus pakko purkaa ajatuksia ATC:n muodossa. Tämä valmistui 2011, kun olin löytänyt taustamateriaalia lueskellessani Alexandre Dumas'n näytelmän La jeunesse des mousquetaires netistä. Valitettavasti en nyt onnistu löytämään PDF-tiedoston linkkiä. Kuva on kopioitu ko. teoksesta, joka on vuodelta 1849.

En tiedä miksi on niin vaikeaa puhua syvemmin kirjoitustyöni aiheesta, mutta muskettisoturi-fanfictionia se ei ole siitä huolimatta, että ammentaa huomattavan paljon Dumas'n luomasta maailmasta. En puhu autenttisesta historiasta, koska sellaistahan ei ole. On vain tulkintoja, jotka on perusteltu hyvin tai vajavaisesti. Dumas'lla oli avustajanaan historian professori. Lisäksi hänen muskettisoturitarinansa (puhun monikossa, koska Kolme muskettisoturia on vain trilogian ensimmäinen osa, sen lisäksi on suomennettu yksi feikki-Dumas ja kaksi Paul Févalin "fanfiction"-tarinaa) perustuvat Gatien Courtilz de Sandrasin romaaniin Mémoires de Mr. d'Artagnan, jonka tämä entinen muskettisoturi kirjoitti vuonna 1700. Project Gutenbergin lisäksi kirja löytyy ainakin Ranskan Amazonilta edullisena pokkariversiona.

Aivan kirjoittamiseni alkuaikoina Jussi nosti esille kysymyksen, pitäisikö historia-alan ihmisen ylipäätään kirjoittaa historiallista fiktiota? Olen itse ainakin pyrkinyt alistamaan yksityiskohdat tarinalle, niin teki myös Dumas. Kaikkihan me "tiedämme", että Tréville oli kuninkaan muskettisotureiden (eivät olleet armeijan yksikkö, vaan kuninkaan oma kevyen ratsuväen osasto, joka toimi majesteetin henkivartijoina tämän lähtiessä palatsista muualle - mutta osallistuivat silti myös sotiin, kun kuningas niin päätti) kapteeni, mutta näin ei todellisuudessa ollut vielä niinä vuosina, joihin Kolmen muskettisoturin tapahtumat sijoittuvat... Ja niin edespäin.

Sen sijaan mitä ilmeisimmin kuninkaan musketöörit olivat juuri niin hulluja (Jussin sanoin nuoria kuumakalleja) kuin kirja antaa olettaa. 17 vuotta oli tavallinen ikä saada ylennys muskettisoturiksi (kaartin kadetit saattoivat olla 14-vuotiaita). Kun yhdistetään teinipojat, aseet, pieni ja epäsäännöllinen palkka, mielekkään tekemisen puute, sekä heistä kiinnostuneet naiset, mitä saadaan lopputulokseksi? Esim. Athoksen todellinen esikuva kuoli kaksintaistelussa oltuaan muskettisoturina vasta kolme vuotta.

ATC Un pour tous et tous pour un on samaa "sarjaa" vuodelta 2011. Siinä olen hyödyntänyt kuvaa kirjanmerkistä, joka tuli Jean-Christian Petitfilsin kirjan Le Véritable d'Artagnan mukana Ranskan Amazonilta. Kortin nimi on suomeksi Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.:) En ole vielä ehtinyt lukea läheskään kaikkea, mitä lukulistallani on. Näitä ranskankielisiä olen aloitellut, lisäksi Odile Bordazin kirjaa Sur les chemins de d'Artagnan et des Mousquetaires, jonka hankin matkaltamme vuonna 2007 Vincennes'n linnan museokaupasta. Silloin kuvittelin vain täydentäväni kokoelmaani, mutta tulinkin sitten palanneeksi vanhan intohimon pariin.

Olen vuosien aikana kerännyt muskettisotureista kertovia kirjoja, vaikken ole mikään aktiivikeräilijä. Juuri tätä kirjoittaessani huomaan, että Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracin, Arturo Pérez-Reverten Yhdeksännen portin ja Umberto Econ Edellisen päivän saaren lisäksi "oheiskokoelmaani" (= muut kuin suoraan muskettisotureista kirjoitetut tarinat) pitäisi lisätä Pierre Pévelin Kardinaalin miekat jatko-osineen.

Suomennettu muskettisoturi-trilogia:
Kolme muskettisoturia (useita painoksia, joku kuvitettukin)
Muskettisoturit seikkailevat jälleen
Muskettisoturien viimeiset urotyöt osa 1 ja osa 2

Lisäksi Dumas'n nimissä julkaistu, muttei Dumas'n itsensä kirjoittama:
Viimeinen muskettisoturi

Paul Févalin kirjoittamat:
Salaperäinen ritari
Rautanaamion pako

Ps. Seuraamalla tägiä historiallinen tulet nyt ja jatkossa löytämään aihepiiriin liittyvät kirjoitukset tästä blogista.

ATC Renaissance songs -setti

1/4 Le roi fait battre tambour - ranskalainen kansanlaulu. Kuningas ylistää markiisin vaimoa kauniiksi, ja kysyy, voisiko maata tämän kanssa. Markiisi toteaa, että kostaisi, ellei kyseessä olisi kuningas. Tämän säkeistön jälkeen tarina jatkuu siten, että markiisi luovuttaa vaimonsa kuninkaalle vastineeksi Ranskan marsalkan arvosta. Markiisitar vastustelee kuninkaan makuukamariin menoa. Kuningatar lähettää kukkasia, joiden tuoksu surmaa markiisittaren. Tämän haudalle kuningas kaiverruttaa sanat "Hyvästi, kaunis markiisitar".

Laulun tarina on kiehtova tragedia, joka käsittääkseni kuvastaa jossain määrin todellisuutta. Lukuun ottamatta sitä seikkaa, että aviomiehet paremminkin saattoivat haikailla kuningasta vaimonsa rakastajaksi. Muistelen, että mme Pompadourin lisäksi hänen miehensä ja sukunsa olivat erittäin myötämielisiä ajatukselle. Kun aatelisvaimo oli synnyttänyt perillisen, hän oli periaatteessa vapaa pitämään rakastajia. Naisen neitsyys naimisiin mennessä oli sitä vastoin erittäin tärkeää, joskin Boccaccio on pannut Decameronen nuoret pohtimaan asiaa siltä kannalta, että neitsyys avioon astuessa on erittäin harvinaista.

Joka tapauksessa rakastajien tai rakastajattarien pitäminen ei aina ollut niin yksinkertaista, kuten Louis de Bussy d'Amboisen tarinasta voi oppia. Bussy d'Amboise on myös eräiden Alexandre Dumas'n hugenottisarjaan kuuluvien kirjojen traagisen rakkaustarinan sankari. Ja täytyy vielä muistaa, että Ranskassa kuoli kaksintaisteluissa renessanssiajan lopulla n. 500 aatelismiestä vuodessa. Tietenkään kaikki kaksintaistelut eivät silti koskeneet naisia.

Kaikkien korttien kuvat ovat tauluja 1600-luvulta, vaikka laulut ovat edelliseltä vuosisadalta. Le roi fait battre tambourin ajoituksesta en tosin ole varma.

2/4 Now o now I needs must part / Frog galliard - John Dowlandin madrigaali, joka tunnetaan noilla molemmilla nimillä. Dowlandin lyriikat ovat niin runollista tekstiä, etteivät minulle täysin suomeksi aukea (= luen ja ymmärrän ne englanniksi, mutten osaa kääntää). Enkä ole varma, mitä Frog galliardin sanoista pitäisi päätellä. Yleensä kuolema tarkoittaa madrigaaliteksteissä orgasmia. Sävel on mielestäni jotain aivan muuta kuin menetetyn rakkauden kaipuu, jonka tekstistä voi suoraan lukea. Jos jollakulla on tarjolla tulkinta tästä laulusta, kuulisin mielelläni!

Joka tapauksessa olen Frog galliardia kuunnellut aina välillä ties kuinka kauan kyllästymättä siihen vielä kertaakaan. Ihastuin renessanssiajan populaarimusiikkiin teini-iässä. Toisaalta kun jokin kappale on kestänyt aikaa 500 vuotta, kuinka siihen voisikaan noin vain kyllästyä? Näin aikuisena arvostaa vain entistä enemmän Dowlandin neroutta säveltäjänä ja sanoittajana.

3/4 Belle qui tiens ma vie - Thoinot Arbeaun eli Jehan Tabourotin pavane, josta on tehty myös ainakin branle-sovitus. Yksi sävel voitiin sovittaa useammaksi tanssiksi varsin yleisesti. Käsittääkseni Belle qui tiens ma vie on ollut jonkinlainen superhitti Ranskassa. Niin tai näin, ainakin se on suosittu vielä 500 vuotta valmistumisensa jälkeen.

Äärimmäisen ihanassa, herkässä ja romanttisessa sanoituksessa on myös ruumiillisemman romantiikan puoli läsnä: "Kuolen, pieni enkelini, kuolen sinua suudellen". Tässä ensimmäisessä säkeistössä vasta puhutellaan "kaunokaista, joka omistat elämäni". "Silmiesi vankina, olet ihastuttanut sieluni viehkeällä hymyllä. Saavu pian pelastamaan minut tai minun täytyy kuolla."

4/4 Come again - John Dowlandin madrigaali. Tämä on yleisesti ruumiillista rakkautta ylistäväksi tunnistettu laulu jo nimeä myöten.;) Eikä 1500-luvulla tunnuta tehdyn eroa romantiikalla ja seksillä, tästäkin löytyy molempia. Nykyään lauletaan "heiluta persettä, beibi", Dowland puolestaan halusi "nähdä, kuulla, koskea, suudella ja kuolla, kanssasi jälleen miellyttävimmässä yhteisymmärryksessä". Sanoitus lisäksi toimii häkellyttävällä tavalla yhteen sävelmän rytmin kanssa.

Jussin villasukat ja Elinan kirjoituskuulumisia

Kuva Jussin tekemistä villasukista pääsi Sinellin Käsityökahvilan blogiin. Lankana norjalainen Raggegarn, Jussi päivittäköön enemmän tietoja, minä vain hoidan neuletehtaan tilauskantaa ja konsultoin värivalinnoissa.;)

Omalta osaltani loppuvuosi 2011 kului pääosin kirjoitustyön parissa. Tarina kulkee vasta työnimellä, mutta sain viimein loppuun pisteen.=) Sivuja on tällä hetkellä n. 130. Nyt pidän taukoa ja sen jälkeen alan tehdä editointia. Paljon on kirjoitettava uusiksi, nimiä vaihdettava, jne. ja taustamateriaaliakin vielä lukematta. Ennen kaikkea halusin näyttää itselleni pystyväni tähän, eli romaanin kirjoittamiseen.:) Urakka on ollut erinomaisen terapeuttinen monessa mielessä. Pari jatkojuonta on tullut myös jo luonnosteltua alustavasti.

Jonkin verran olen joutunut kamppailemaan ranskan parissa tämän tarinan tiimoilta. Nimien keksiminen vei yhden kokonaisen päivän, kun jouduin tekemään pikakatsauksen etymologiaan ja sanojen muodostukseen, sekä tavailemaan pohjoisalueen murteiden sanakirjaa. Sen löysin sivustolta, jossa on myös linkitetty vanhan ranskan sanakirjoja. Lisäksi selailin tavallista suomi-ranska-suomi -sanakirjaa, josta olikin paljon iloa. Etunimiin hyvä lähde on tämä sivusto, mutta pyrin olemaan käyttämättä todellisia sukunimiä ainakaan aatelisilla, koska en tahdo sotkea täysin keksittyjä henkilöitä keihinkään, joiden nimiin törmää netissä ja historiankirjoissa. Ja tietysti on vielä paikkakunnat...

Tulin myös yrittäneeksi suomentaa säkeistön Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma viestä (linkin takaa löytyy nuotit PDF-tiedostona):

Sieluni halajaisi olla
vapaa intohimoissa,
mut' on rakkaus isännäksi
asettunut tunteilleni
ja alistanut laeilleen
sydämeni ja uskoni.

Tärkeäksi lähteeksi ja innoituksen antajaksi on osoittautunut D'Artagnan-museon sivusto. Teksti itse pääsee pois pöytälaatikosta = läppärin uumenista siinä vaiheessa, kun olen siihen riittävän tyytyväinen. Toistaiseksi korjattavaa on vielä aivan liikaa, että kukaan muu kuin minä saisi kokonaisuudesta selvää.

ATC 17th Century Love Story

Vietin muutaman päivää särkylääketokkurassa, enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Istuin tietokoneella ja hain musiikkia Youtubesta. Katselin haasteita ja muita aktiviteetteja jaksamatta lähteä mihinkään mukaan. Paitsi Pakinaperjantaihin, jonka osallistumisen postasin aiemmin tänne. Kun olin saanut viritettyä aivoni tarinavaihteelle, tapahtui jotain mitä en ole pitkään aikaan kokenut. Sain hillittömän ideatulvan liittyen kertomukseen, jota työstin jo vuosi sitten marraskuiseen romaanihaasteeseen. Tietokoneelta löytyy jo kuudetta sivua luonnostelua, yksi reippaan sivun mittainen henkilötutkielma, ja sängyn vieressä olevaan vihkoon on tullut kirjoitettua käsin monta sivua luonnosta. En voi varsinaista tekstiä kirjoittaa vielä pätkääkään, jos aion osallistua haasteeseen.

Katsotaan mitä tapahtuman pitää. Olen antautunut kirjoittamisen riemulle ainakin toistaiseksi. Kuinka kauan flow voi kestää, kun sitä lietsoo päivittäin sopivalla musiikilla?;) Olen onnellinen myös siksi, että juuri tähän olen tähdännyt mm. ATC:tä tekemällä - luovuustukkeumien poistamiseen (toki teen ATC:tä ihan vain niiden itsensä vuoksi, mutta niiden kanssa on helpompaa ottaa rennosti ja vain pitää hauskaa). Kirjoittaminen kun on aina ollut perfektionismini pahin uhri ja juuri se luovuuden laji, jonka olen kokenut omimmakseni, vaikka minun onkin vaikea sietää omaa vajavaisuuttani siinä ja siten harjoitus on jäänyt vähiin. Kiitos yliopistolle, edesmenneille tilitysblogeilleni ja eläinharrastukselle (yhdistyslehdet) siitä, ettei kirjoittaminen ole kuitenkaan ollut aivan olematonta.

Kaikesta tästä syntyi uusi ATC, joka on inspiroitunut työstämästäni tarinasta. Jos onnistun saamaan sen valmiiksi, postaan linkin tänne sitten aikanaan. Jostain syystä yksityiskohdista on vaikea puhua, kun työ on vielä aivan kesken. Historiallisesta romantiikasta kuitenkin on kyse ja sitä on erinomaisen hauskaa työstää.=) Tarinan alkuperä on jossain n. 20 vuoden takana teini-iän romanttisissa päiväunissa (ks. postaukseni sielukirjasta) ja siitä tulee nyt aivan totaalisen uudistettu versio, vaikka päänsisäisen maailmani arkkityypit lienevätkin hyvin tunnistettavissa.;)

Papereista jälleen kiitokset muikulle, laulun teksti (kirjoitettu aidolla musteella) puolestaan on kahvilla tuhritulla kirjansivulla. Kortissa on Johan Granqvistin nimiin merkitty laulu En voi sua unhoittaa:
En voi sua unhoittaa poies,
vaikken ikänään sua saa!
Sä sydämessäni olet
ikuisessa muistossa.
Jos arvossa mä oisin
rikkahien rinnalla,
niin totta varmaan voisi
viel' onnenikin kukoistaa.

PS. Heitän loppuun kirjoitushaasteen:
Kirjoita omasta päänsisäisestä arkkityypistäsi kuvaus, runo tai tarina. Tekstin pituudella ei ole väliä eikä haasteella ole määräaikaa. Arkkityyppi on jonkinlainen henkilötyyppi, joka aina tuppaa toistumaan. Sillä on sinulle merkitystä syvemminkin kuin yhteen tarinaan tai vaikka roolipeliin kehitettynä sankarina. Toki arkkityyppisi voi toistua roolipelihahmoissa yhtä lailla kuin tarinoissa tai runoissa. Se voi ottaa monia muotoja, mutta oleelliset elementit ovat aina tunnistettavissa. Aivan kuten Holdstockin romaanien mytagot, jotka toistavat eri aikaisia kerrostumia myyttihenkilöistä/olennoista.

Jos joku tarttuu tähän haasteeseen ja jättää kommenttiin linkin postaukseensa tai vaikkapa kirjoittaa arkkityypistään kommenttiin, lupaan kertoa lisää omista arkkityypeistäni vastineeksi.

Sielukirja

Skräppisivun näet oikeassa koossaan täältä! Minun ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun Leena Lumi kysyi kirja-arvonnassaan kunkin sielukirjoja. Luin Kolme muskettisoturia ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana. Sitten toista, kolmatta, neljättä, jne. kertaa. Olin aivan ekstaasissa kun löysin jatko-osat, nekin, jotka eivät ole Dumas'n kirjoittamia. Dumas'n nimissä ilmestynyt Viimeinen muskettisoturi ei ole hänen kirjoittamansa, vaan nimi on alkujaan väärennetty.

Näistä muistoista voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään, mutta riittänee todeta, että muskettisoturien ansiosta rupesin lukemaan ranskaa yläasteella ja espanjaa lukiossa. Opin paljon Ranskan historiasta ja vieläpä viinin kohtuukäyttäjäksikin (kauan ennen kuin oli lupa ostaa sitä, mutta se on toinen tarina).;) Koska en ikinä tiennyt haluaisinko olla enemmän muskettisoturi vai rakastajatar, harrastin miekkailua ja tein vanhojen tansseihin työväenopiston kurssilla 1600-luvun alun tyylisen puvun.

Miekkailuharrastus loppui jo lukiovuosien aikana muun elämän viedessä mukanaan. Internetin tulon myötä -90-luvun lopulla löysin silloisesta Yahoosta Club Dumas'n. Opin etten ole läheskään ainut fani maailmassa ja Japanissa oli jopa oma fanzine (fanilehti) muskettisotureista. Lienevätkö molemmat jo kuihtuneet? Pariisista ostin kesän 2007 matkallamme vanhojen aikojen muistoksi kirjan Sur les chemins de d'Artagnan et des Mousquetaires. Vaikka aktiiviset fanivuodet ovat kaukana menneisyydessä, olen osaltaan tänä päivänä se ihminen joka olen siitä 12-vuotiaan kirjaan rakastumisesta johtuen.

Kiitokset skräppisivun materiaaleista: Le Journal du Scrap, Junosplace, HG Designs ja Binty Designs.