Hanhensulka piirtää elämäni

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Tulin viime yönä lukeneeksi omia vanhoja kouluaineitani, jotka sattuivat olemaan digimuodossa ja aukesivat Word Padilla. Paitsi hupaisia, ne herättivät myös ajatuksia. Siitä miten vähän osasin arvostaa itseäni silloin ja miten vähän tiesin maailmasta.

Toisaalta mitä vanhemmaksi tulen, sitä lähemmäksi käyn kuolemaa - josta kirjoitin paljon jo teininä. Ja oikeasti osasin kirjoittaa. Paradoksaalista kyllä, näen sen itse vasta nyt yli 20 vuotta myöhemmin opittuani enemmän kirjoittamisesta.

Tämä taannoin kynäilemäni sonetti ja siitä inspiroitunut skräppileiska tekevät kunniaa pikku teinigootille, sille synkälle sisäiselle lapselleni.:)

Kiitokset skräppimateriaaleista: Shabby Princess

Vanhojentanssipuku vuodelta 1994

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Menneitä muistellessa tuli kirjoittamaani romaaniin liittyen mieleen vanhojentanssipukuni. Vuosi oli 1994, olin 17, ja käynyt työväenopiston vanhojenpukukurssin aloitteleville ompelijoille. Malli on itse suunnittelemani historiallisten pukukirjojen pohjalta, tarkoitus oli edustaa 1600-luvun alkua. Tänä päivänä löytyy netistä kaikki tarpeellinen tieto, siihen aikaan olin lähikikirjaston varassa. Sinne ainakin tuli useimmiten mentyä, kun pääsi pyöräillen.

Opettajan avustuksella sovellettiin kaavoja. Koristenauhoja iltaisin ommellessa oli sormet kovilla.;p Korsettia ei ole, vaan puvussa on tukiliuskat. Siksi miehusta ei ole tuon suorempi. Kustannuskysymyksiä. Pitsi on muistaakseni vanhoista verhoista. Suurin osa alushametta on lakanakankaasta, vain edessä on samettia - kuulemma se on sentään aivan aito historiallinen ratkaisu. Puvun alaosaa tukee ns. lantiomakkara, jonka valmistin täyttämällä vanhan sukkahousun lahkeen vanulla. Tuohon aikaan ei käytetty sen kummempaa pönkkää, vaikka tietenkin lantiomakkarat tehtiin täyttämällä kangaspatukka jouhilla noiden modernien materiaalien sijaan.

Kampauksen tein myös itse, näissä kuvissa kiharoita ei enää ole. Mikään maailman hiuslakka ei taida pystyä pitämään kuontaloa kuosissa paria tuntia pidempään. Nykyään se ei tietenkään enää ole ongelma, kun hiuksilla ei ole yleensä pituutta edes kiinni sitomiseen. Puku on vanhemmillani edelleen tallessa, mutten ole mahtunut siihen enää vuosiin. Tuossa on vielä miekkailuharrastajan vartalo. Kiloja on kertynyt yhtä lailla kuin elämänkokemustakin. 17-vuotiaana mielessä pyöri viattomampia seikkailutarinoita. Nyt puolestaan osaan kirjoittaa siitä, millaista on olla viaton nuori nainen.

Toki viattomuuteen tuo tahran muisto, että luonnostelin pukua kemiantunnilla takarivissä istuessani. Kerran myös kokeilin lukea salaa seikkailuromaania. Niistä muista kolttosista ei nyt puhuta.;p

EDIT: Eilen esittelin vain kuvat, tänään tein Inspired-haasteen inspiroimana tästä digiskräppäyksen. Haasteen tehtävänannon mukaan "paperi" on itse valmistamani. Itse asiassa kaikki tässä on omaa tekoani, paitsi fontti Renaissance. Kirjoittelin käsin kuitukärkikynällä pätkän valmisteilla olevasta romaanistani, sekä piirsin liljankukan. Skannasin ne, ja kuvankäsittelyllä sain aikaan lopullisen jäljen. "Paperin" värjäyksessä on käytetty useampaa kerrosta (layer) sopivia värejä, sekä kerroksen näkyvyyden (opacity) muutosta. Värit etsin kuvankäsittelyohjelman värikartasta. Yhdessä kerroksessa hyödynsin efektejä, muistaakseni ulkoista hehkua (outer glow). Teksti ja kuvat saivat samankaltaisen käsittelyn.

Syy, että olen valinnut taustojen vakiokooksi 814x567, on läppärin laajakuvanäytössä. En osaa sanoa, miten leiskat toimivat muilla näytöillä, mutta olen pyrkinyt toteuttamaan nimenomaa digiskräppäykset siten, ettei kuvaa tarvitsisi vierittää suuntaan tai toiseen. Yleensähän digiskräppipaperit on tehty samaan suhteeseen ja ilmeisesti (?) samaan kokoon kuin oikeat skräppipaperit. Koska oma taustani on sivunteossa ja kuvankäsittelyssä, ei skräppäyksessä, tämä tuntui luontevalta valinnalta. Digiskräppään, koska haluan toteuttaa kuvankäsittelyssä kaikenlaisia villejä ideoita. Paperiaskartelun puolella teen ATC:tä ja satunnaisesti muita kortteja + mitä kotona tarvitaan. Tämä jaottelu on tuntunut toimivan juuri minulle.;)

Kurottuva keväinen katse

Juuri tänään kevät peittyy lumisateeseen. Joka vuosi se sieltä silti aina viimein pilkistää: eloon heräävä luonto.

Shamaanien näkemys: "Kun ihminen käy läpi rankan kokemuksen, esimerkiksi avioeron, hän voi kadottaa palan sielustaan." (NYT-liite 13/2012)

Ensin ajattelin, ettei sielunpalasen kadottaminen voi millään pitää paikkaansa. Sitten menin pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa tallille. Minusta katosi vuosi sitten jotain, jonka haluan takaisin.

Olen jatkuvasti varuillani, kuin saaliseläin, jonka täytyy pitää silmällä petoja.

Ennen olin kerran viikossa ronski heppatyttö, joka kissa hartioillaan kuljeskeli avustamassa toisia. Sanoin aina: "Me olemme kaikkiruokaisia. Ei ole mitään rajoitteita, kaikki käy." Koettelin rajojani osallistumalla estekisaan. Kävelin kahden tunnin lenkkejä lähimetsissä, kunhan mukana oli astmalääke, kännykkä ja nenäliinoja.

Huomasin menettäneeni palan sielustani kerran aiemmin.

Sain sen takaisin aloittaessani ratsastuksen uudestaan, vaikken ollut kohta viiteentoista vuoteen edes käynyt hevosen selässä. Olin menettänyt koirat ja saanut tilalle sairauden loppuelämäksi, joka päivä kahdesti lääkettä. Luulin, etten voisi enää koskaan harrastaa mitään eläimiin liittyvää.

Edellisen kerran sieluni palan etsintä vaati monta yritystä, kunnes viisi vuotta oli kulunut, ja löysin sen hevosharrastuksesta.

Kauanko kestää, että lakkaan pelkäämästä kevään siitepölyjä? Niissä ei ole pelättävää, jos vain huolehdin astmalääkityksestä. Testien mukaan allergiani koskevat aivan muita asioita. Jatkossa kuljen mukanani astmalääke, kännykkä, nenäliinoja, Epi-Pen, allergialääke, kortisonitabletit ja vettä niiden nielemiseen.

Haluan rohkeuteni takaisin.

En voi patikoida vuorilla (astmaatikon ei ole hyvä mennä yli 2500m korkeuteen, jouduin ottamaan lääkettä jo kahden kilometrin kohdalla, eikä sillä selviä kuin vajaat neljä tuntia kerrasta - vaikka vuorella oleilu antaa huikean euforisen tunteen minullekin, joka pelkään korkeita paikkoja), joten kurotan katseeni menneisyyteen. Aion tallata eräitä tuttuja polkuja, mutta eri suuntaan.


*****
Jussi teki eräänä päivän hyvän huomion siitä, miten miekka sängyn vieressä nukkuva romaanihahmoni muistuttaa itseäni jopa tuolta osin. Jatkuva varautuminen pahimpaan yhdistää minua ja Andréta, joka tosin on miekkansa kanssa erottamaton myös siksi, että aseesta tulee käyttäjälleen käden jatke. On erittäin helppo kirjoittaa kohtausta, jossa haetaan hyvää paikkaa puolustautua mahdollista hyökkäystä vastaan. Tunnen oloni tavattoman suojattomaksi aina, jos joudun liian keskeiselle paikalle. Parempi pysyä selkä seinään päin siten, että näkee koko huoneen tapahtumat yhdellä kertaa.

Ampiaiset ovat huomattavasti pienempiä ja vähemmän hohdokkaita kuin lohikäärmeet. Karrageeni tuskin pärjää vertailussa arsenikille. Ihmiset harrastavat korkeintaan verbaalisia hyökkäyksiä, hevoset sen sijaan voivat olla oikeasti todella vaarallisia. Astmakohtaukseen tai anafylaktiseen reaktioon voi kuolla. Onneksi on kännykät. Entä jos historiallisen romaanin hahmoille antaisi iskun-, pölyn-, ja roiskeveden kestävät nokialaiset, jollaisen itsekin omistan?

Tämä tahdonvastaisen elämänmuutoksen pohdiskelu osallistuu Pakinaperjantain haasteeseen "kurottuva keväinen katse".

Meidän automme

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Saabismi on sairaus.;) Ysisatasessa ei ole mitään turhia hienouksia, vain sähköiset ikkunat ja ABS. Sillä vielä kulkee huonompiakin teitä ja kuljettaa kuormia, vaikkei ole meidän aiemman ysisatasemme veroinen. Aiemman mittarissa oli n. 300 000 km, kun Jussi kyllästyi tekemään peltien ruostekorjauksia. Sitä ennen saatiin mm. kuljetettua opiskelijayksiön mittainen muuttokuorma.

Monena keväänä olen saanut korvatulehduksen ajettuani ikkunat auki, radiossa pauhaten KLF:n eurohumppa. Ristin entisen automme teinimobiiliksi. Mahtaako nykyisestä koskaan tulla teinimobiili 2:sta, kun KLF:ääkään ei enää ole? Saatuani kokeilla kunnon subwooferilla varustettua Fordia, subbari ja vaikka CD-soitin olisi kiva lisä, mutten ole valmis tinkimään tavarankuljetuskapasiteetista.

Tämä digiskräppileiskani osallistuu Arkkikaupan haasteeseen "menopelit".

Kiitokset digiskräppimateriaaleista: Shabby Princess, Free Digital Scrapbooking, Deviant Scrap, tempus fugit, ScrapEm's digi plot, Raspberry Road Designs

Kuolevat asiat

Digiskräppisivun näet oikeassa koossaan täältä! Kuolevat asiat: vanha liiteri ja ulkohuussi, vanha marjapensas. Vuosien mittaan kaikki muuttuu, asiat ja ihmiset kuolevat. Muistot jäävät jäljelle.

Olen suunnitellut tätä digiskräppisivua oikeastaan siitä asti, kun alkusyksystä 2011 otin nämä kuvat haasteita varten. Marjapensasta tosin en sitten käyttänytkään, vaikka kuvan eteen kävin syöttämässä itseäni hyttysille hämärtyvässä illassa. Mitäpä ei kuvaaja tekisi haluamansa otoksen vuoksi.;p Des Barreaux'n synkistelyt tuntuivat istuvan tunnelmaan hyvin. Runo on ensimmäinen säe La Raison fait le malheur de l'hommesta.

Pikakäännös:
Päiviemme hyvyys on vain salamyhkäinen tuuli,
Vain savua ilmassa, lyhytkestoinen uni;
Elämämme on mitättömyys, verrattaessa,
Jos tarkastelemme sitä, mikä kestää ikuisesti.

Skräppimateriaaleista kiitokset: HG Designs, Le Journal du Scrap, tempus fugit

Sinä ja minä

Digiskräppileiskan näet oikeassa koossaan täältä! Sain tällaisen inspiraation Get Inspired! -skräppäyshaasteesta nimeltään Sinä ja minä. Olimme Jussin kanssa alkukeväästä 2008 viikon verran kokeilemassa, miltä tuntuu olla täysin hiljaisessa paikassa ilman mitään erityistä tekemistä. Siinä sitten pihalle syntyi tällainen lumimaahinen tai mikä lie olento, jonka kanssa oli hyvä poseerata.;)

Skräppimateriaaleista kiitokset: Le Journal du Scrap, HG Designs, Deviant Scrap, NBK.

Sielukirja

Skräppisivun näet oikeassa koossaan täältä! Minun ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun Leena Lumi kysyi kirja-arvonnassaan kunkin sielukirjoja. Luin Kolme muskettisoturia ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana. Sitten toista, kolmatta, neljättä, jne. kertaa. Olin aivan ekstaasissa kun löysin jatko-osat, nekin, jotka eivät ole Dumas'n kirjoittamia. Dumas'n nimissä ilmestynyt Viimeinen muskettisoturi ei ole hänen kirjoittamansa, vaan nimi on alkujaan väärennetty.

Näistä muistoista voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään, mutta riittänee todeta, että muskettisoturien ansiosta rupesin lukemaan ranskaa yläasteella ja espanjaa lukiossa. Opin paljon Ranskan historiasta ja vieläpä viinin kohtuukäyttäjäksikin (kauan ennen kuin oli lupa ostaa sitä, mutta se on toinen tarina).;) Koska en ikinä tiennyt haluaisinko olla enemmän muskettisoturi vai rakastajatar, harrastin miekkailua ja tein vanhojen tansseihin työväenopiston kurssilla 1600-luvun alun tyylisen puvun.

Miekkailuharrastus loppui jo lukiovuosien aikana muun elämän viedessä mukanaan. Internetin tulon myötä -90-luvun lopulla löysin silloisesta Yahoosta Club Dumas'n. Opin etten ole läheskään ainut fani maailmassa ja Japanissa oli jopa oma fanzine (fanilehti) muskettisotureista. Lienevätkö molemmat jo kuihtuneet? Pariisista ostin kesän 2007 matkallamme vanhojen aikojen muistoksi kirjan Sur les chemins de d'Artagnan et des Mousquetaires. Vaikka aktiiviset fanivuodet ovat kaukana menneisyydessä, olen osaltaan tänä päivänä se ihminen joka olen siitä 12-vuotiaan kirjaan rakastumisesta johtuen.

Kiitokset skräppisivun materiaaleista: Le Journal du Scrap, Junosplace, HG Designs ja Binty Designs.

ATC My Urban Roots

Nostalgista teemaa jatkaa tämä lokakuussa 2009 valmistunut ATC, joka on lähes ensimmäisiä tekeleitäni. Turistikartta inspiroi rajaamaan lehdestä leikatuilla kuvanosilla synnyinseutuni Helsingin Kalliossa.

Alkuaikoina käytin paljon kohovärejä, mutta niitä oli hankala saada kuivumaan täysin. Kun säilytin korttejani laatikossa, ne aina takertuivat toisiinsa, vaikka mielestäni olin kuivattanut kaiken hyvin useamman päivän aikana. Siksi olen joitain kohtia joutunut korjailemaan näissä kohovärillä somistetuissa korteissa.

ATC Omakuva - Self Portrait

Tämän ATC:n sain valmiiksi maaliskuun alussa. Pienenä suhtauduin aika neutraalisti Sarah Kay -kuviin, mutta niillä on tänä päivänä nostalgia-arvoa. Minulle ne edustavat sellaista lapsuuden maailmaa, jota ei nykyään näe. On kaikenlaista pinkkiä prinsessajuttua tytöille ja hirveän vahvasti sukupuolittunut kuvasto ylipäänsä. Toki Sarah Kay -kuvat ovat söpöjä ja romanttisia. Mutta niistä löytyy myös tämän kuvan kaltaista maaseuturomantiikkaa, jossa lapset rymyävät luonnossa. Tuntuu siltä, että tämän päivän romanttinen tyttökuvasto on lähtöisin jostain aivan eri maailmasta. Vaikka kuka tietää, ehkä käsitykseni on kärjistynyt siksi, että olin lapsi silloin kauan sitten ja nykyään olen enemmän perillä aikuisten asioista.

Joka tapauksessa minulla oli lapsena punaiset samettihaalarit ja isäni ompelema pitkähihainen paita. Rakastin eläimiä ja kolusin lähiöluontoa päivittäin. Talvella rakennettiin lumilinnoja, kesällä leikittiin pihalla kunnes tuli hämärä. Eipä silti, vietin myös paljon aikaa nenä kiinni kirjassa. (Ja olisin varmasti viettänyt tuntikausia tietokoneella, jos siihen aikaan olisi ollut samat mahdollisuudet kuin nykyään.) Vaikka tämä tapahtui suurimmaksi osaksi 1980-luvulla, kortin tavallisilla puuväreillä toteutettu väritys mukailee enemmän mielikuvaani -70-lukulaisesta värimaailmasta. Valkoiselle pohjalle tausta on tehty lainatulla liituvärillä ja perhosleikkurikin oli lainatavaraa. Taustan kirjansivu on värjätty laveeraamalla kahdella vesivärisävyllä.

Ps. Koska kyseessä on omakuva, olisi epärealistista värittää tytölle kesän paljoakaan enempää ruskettama iho.;) Allekirjoittanut kun ei juuri rusketu.